maanantai 14. toukokuuta 2018

Äiti.

Äiti. Minäkö? Luulin, että minulla olisi paljonkin sanottavaa, kirjoitettavaa. Tiedättekö, ei ole. On vain valtavasti tunteita, joita en ainakaan vielä osaa kirjoittaa hienoiksi sanoiksi.

Olen aikaisemmin kirjoittanut, että minä en ole sellainen tarina, kun minua silloin tahattomasti lapsetonta on lohdutettu, että minun ja minunkin tuttavani sai kolme lasta, kun lakkasi yrittämästä. Lakkasi yrittämästä. Jos olisin tiennyt missä on yrittämisen Off-nappula, olisin sitä painanut jo vuosia sitten, suunnattoman toivomisen ja tahtomisen sijaan. Toiset odottavat 9 kk, minä odotin kahdeksan vuotta ja 36 tuntia.

Tarvittiin pitkä ja kivikkoinen tie Äidiksi. Tarvittiin sovinto itseni kanssa, tarvittiin luopuminen toiveesta ja unelmasta. Tarvittiin kipua, surua ja loputtomasti kyyneleitä. Tarvittiin päästäminen irti. Tarvittiin ihmeitä, joiden luulin kiertävän minut kaukaa. Lentävän sitä samaa reittiä, jota haikarat lensivät ohitseni kahdeksan vuotta.

Sitten se tapahtui, ihme, täysin yllättäen, odottamatta. Tieto pienestä vei jalat alta, nosti pilviin, triplasi epäuskoisuuden ja huolehtimisen määrän. Syntymästä lähtien pieni oli heti rakkain ja maailman kaunein poika. Tunteiden määrä ja voimakkuus, huolehtimisen ja suojelemisen tarve oli valtava, yllättäväkin.

 Nyt istun tässä ensimmäisenä Äitienpäivänäni ja tämä ihana ihmeeni, jolla on mielestäni maailman ihanimmat ja täydellisimmät silmät, korvat, nenä, suu, sormet, varpaat, hiuspyörtylät, hymy, kaikki, nukkuu viatonta unta. Kunnes taas herää ja kietoo pehmeät sormensa minun sormeni ja sydämeni ympärille, jolloin hengitykseni melkein salpaantuu, niin onnellinen ja onnekas olen.

Äiti. Maistelen sanaa. Se maistuu rakkaudelta, pakahtumiselta, onnelta, ilolta ja valtavalta huolehtimiselta, joltain sanoinkuvaamattomalta, taianomaiselta, pelottavaltakin. Äiti. Sana maistuu myös kyyneliltä, surulta, vahvalta ja voimalta.

 En koskaan unohda pitkää tietäni Äidiksi. Olen Äiti, joka on äärettömän kiitollinen tästä lahjasta. Äiti, joka haluaisi löytää yrittämisen Off-nappulan. Äiti, joka haluaisi antaa lohdutuksen sanat ja taikavoimat Äidiksi tahtoville tai surullisille, murehtiville Äideille. Äiti, joka olisi turvallinen, vahva ja kestävä murheenkin keskellä. Äiti, joka muistaisi, ettei Äitiys ole pelkkää ruusuilla tanssimista. Äiti, joka olisi ennen kaikkea rakastava Äiti lapsen polusta tai tarinasta riippumatta. Yhtä kovasti, kun halusin olla Äiti, haluaisin olla hyvä Äiti.


Tällainen tarina minä olen. 




torstai 31. joulukuuta 2015

The Beginning of Something Brilliant

Onnea uudelle vuodelle! Mistä onni sitten koostuu? Mistä onnen tunnistaa? Rikkauksista, rakkauksista, vallasta, menestyksistä, valloituksista, voitoista, kultareunuksista. Vai ihan arkipäivän asioista?


Minä tunsin tänään onnentunnetta, kun kuusenkynttilän valossa hiippailin keittämään kahvia muiden nukkuessa. Ja kun hain puita aamuhämärissä pakkasaamuna hellaan, kun luin aamun lehden kiireettä, kun paistoin nakkeja puuhellalla, kun luin Svinhufvudin suvun naisten leivontareseptejä Kakkuja ja kahvikutsuja -kirjasta... 

Onnea on niin erilaista ja toisen onni koostuu ihan eri asioista, kuin toisen. Omat onneni tänään ovat olleet pieniä, mutta merkityksellisiä. Seuraavan arkipäivän tai koettelemuksen koittaessa nämä pienet onnenmurut kuitenkin unohtuvat helposti ja tulee tahdottua muhkeampaa palkkasekkiä, ökyautoa, lottovoittoa, helpompaa elämää. Enkä sitä kiellä, ettenkö näistä onnenkuukkupäistä olisi ylenpalttisen onnellinen. Sitten voisi elää nyt elämää, eikä sitku -elämää. Sitten rahtaisin vanhempieni vanhan hirsirunkoisen pirtin tontilleni ja toteuttaisin ikiunelmani "Unelmia&Tunnelmia -Wanhan Tawaran Puodin. Sitten eläisin elämäni loppuun onnellisena puotipuksuna keitellen kanelikahvia, metsästäen vanhoja aarteita ja hoitelisin lampaita, kanoja, kissoja, koiria ja muita kotieläimiä. Unelmia&Tunnelmia toimisi myös kylätalona, joka ehkäisisi syrjäytymistä ja yksinäisyyttä. Puodista saisi kanelikahvin lisäksi ripauksen valoa pimeään ja lämpöä sydämeen. Sitku.

Nyt on kuitenkin nyt. Unelmani ovat edelleen samat, vaikka olen kantapään kautta senkin oppinut, ettei saa unelmoida mahdottomista. Pitää käydä töissä ja maksaa lainat, unelmilla ei makseta lainoja, eikä laskuja. Unelmat kuitenkin kantavat, eikä niitä ilman aina edes jaksaisi arkea eteenpäin. Kaikista suurin unelmani on hippusen lähempänä, kun vain jaksaisin odottaa. Unelmia&Tunnelmia säilyy haaveenani myös, vaikka ei ikinä toteutuksen tasoa tule saavuttamaankaan. Unelmat antavat kuitenkin uskoa tulevaisuuteen, usko pois.


Kulunut vuosi on ollut muutoksien vuosi. Matkaan on mahtunut kaikenlaista. Olen oppinut paljon. Opettelen kuitenkin edelleen. Olen tehnyt virheitä. Kaikista en ole edes oppinut. Maailmallakin on tapahtunut paljon, surullisia asioita. Maailman tapahtumat antavat perspektiiviä omiin pieniin murheisiin. Minulla on kaikkea verrattuna niihin ihmisiin, jotka ovat menettäneet kotinsa tai läheisensä, joilla ei ole ruokaa, ei työtä, ei kanelikahvia, ei toivoa. Katson peiliin.

Mitä uusi vuosi tuokaan tullessaan?  Omasta puolestani yritän säästää luontoa, liikkua enemmän, syödä terveellisemmin, olla hyvä, olla rohkea, ymmärtää ja hyväksyä ihmisiä, osata pyytää ja antaa anteeksi, olla sanani mittainen, oppia virheistäni, tehdä enemmän hyväntekeväisyyttä, olla kadehtimatta muiden parempaa onnea, olla tyytyväinen omaan elämään. Nautin onnestani, en valita turhista. Avaan sydäntäni kuuntelemaan ja kuulemaan. Yritän olla armollinen itselleni ja kanssakulkijoille. Yritän elää elämääni niin, kuin se on annettu. Yritän uskoa, että elämä ja omat siivet kantavat, kun toinen ovi sulkeutuu, toinen avautuu. Että kaikella on tarkoituksensa, että vaikeudet vahvistavat. Kipu kuuluu elämään. Pyrin positiivisuuteen ja arkiseen onnellisuuteen, yritän parhaani, mutta en lupaa mitään. Olkoon tämä vuosi uuden arkionnen alku, "The Beginning of Something Brilliant", ilman  kultareunuksia, myös Sinulle.







 

keskiviikko 11. marraskuuta 2015

Kohtaamisia ja kipuilua

"Jos voin estää yhdenkin sydämen murtumasta, en elä turhaan; jos voin helpottaa tuskan paahdetta yhdessäkin elämässä tai auttaa yhdenkin pyörtyvän pikkulinnun takaisin pesäänsä, en elä turhaan." ~ Emily Dickinson ~ 

 

Kulunut syksy on ollut monella tapaa uusi ja ihmeellinen: uusi työ, opiskelu ja uuden toivon herätteleminen. Mikään näistä ei ole sujunut ihan saumattomasti. Paljon on vaadittu myös läheisiltä ja työyhteisöltä. Ja vaaditaan edelleen. Aika on se, joka ei tahdo riittää, vaikka tahtoa olisikin.

Emily Dickinsonin kaunista ajatelmaa pyrin kunnianhimoisesti noudattamaan elämässäni ja työssäni, ohittamatta kuitenkaan omaa inhimillisyyttäni tai vajavaisuuksiani. Ajatelma on saanut vielä syvempää kaikupohjaa adoptiomatkan alkaessa: haluaisin auttaa pyörtyvän pikkulinnun takaisin pesäänsä, elämäänsä. Aika on taas tässä se muuttuja, jota en tahdo kestää. Matka saattaa olla viiden vuoden pituinen: onko minusta enää silloin tuskan helpottajaksi, sydämen eheyttäjäksi?

Adoptiomatkan aloitus on ollut yksi konkreettinen muistutus siitä lopullisuudesta, että biologiset lapset eivät pesäämme lennä. Suru on ollut erilainen, huokunut tilanteessa kuin tilanteessa kohti, jättäen jälkeensä hengästymistä ja auenneita arpia. Silti on pitänyt mennä eteenpäin höyrylaivan lailla, vaikka lapsensa itsensä selvyytenä ottavat tai odottavat äidit, aiheeseen liittyvät artikkelit, ajattelemattomat keskustelut, kylmääkin kylmempi kommentti lapsettomuudesta, ovat satuttaneet ja jopa ärsyttäneet tavalla, jota ei ymmärrä, kuin saman kokemuksen jakava ihminen.

Tahdon silti uskoa, että vaikka vene vielä keikkuu, suunta on oikea. On vain luotettava kompassiin ja ojennettuihin pelastusrenkaisiin. 



"Niin kauan odotettu,
niin hartaasti toivottu,
niin suuresti rakastettu,
jo kauan ennen syntymääsi.

Miten pitkältä tieltä,
miten syvältä kivusta,
viimeiseltä rajalta,
äitisi sinut nouti.

Ja nyt vain hymyä,
valoa viattomuutta,
kuin säteilevä heinäkuun päivä. Varjoton.
Kuin ei koskaan syksyä. Talvea.
Pakkasöitä.

Elämä,
pitele hellin lujin käsin aarrettasi.
Varo pudottamasta sylistäsi,
tomuiselle kiviselle tielle,
ennen kuin nämä
nauravat ruusuvarpaat,
valmiit vahvat,
hyppimään, kiipeilemään kivien yli.
Innolla. Ilolla.
 
~ Maaria Leinonen ~

Ehkä me vielä löydämme toisemme, minä odotan.


lauantai 7. maaliskuuta 2015

Pintakaasulla

On turha väittää, etteikö minulla olisi autooni tunnesidettä. Vietän autossa päivästäni kuitenkin pari tuntia vähintään viitenä päivänä viikossa. Niihin tunteihin ja minuutteihin sisältyy paljon tunteita nollasta sataan. Voikin kysyä, kumpi kiihtyykään nopeammin, auto vai kuski? 

On tullut aika luopua rakkaasta matkakumppanista, joka on palvellut useiden tuhansien kilometrien verran. Harmikseni en voi sanoa, että aika olisi ollut pelkästään pikiteillä tanssimista, matkaan on mahtunut myös soraääniä ja kuraa helmoille. Sydämentykytyksiä ovat aiheuttaneet läheltä piti tilanteet ja verenpainetta luukussa roikkujat. Jokainen vikakoodi taas on jättänyt sydämenlyöntejä väliin; uusien osien hinta on usein ollut enemmän kuin pari tankillista dieseliä. Mikään auto ei kestä ikuisesti, sillä kaikki kuluu, mikä hemppaa, toteaa autonkorjaustaitoinen mieheni usein.

Autoni on ollut minulle työhuoneen jatke: tiukkaa palaveria on ehtinyt vielä hiomaan työmatkan ajan ja raskaan työpäivän päätteeksi kotimatkalla on ehtinyt tyhjentämään aivojaan, ainakin vähän. Autossa on voinut myös paeta arkea; painaa kaasua ja popittaa hittibiisiä täysillä, kuvitella itsensä huolettomaksi discokuningattareksi tai ökyrikkaaksi formulakuninkaaksi. Unohtaa, että aukaistaessa autonovet arki on taas nenän edessä työpäivineen, ruuanlaittoineen, siivouksineen ja laskuineen. Autossa on eletty täyttä elämää: naurettu, itketty, iloittu ja murehdittu. Tämäkin auto jää moottorimuistojeni joukkoon: vanhan kuplan pörinä palauttaa minut oitis 90-luvun rattiin sekä tunnelmiin, muhkeat mörinät ja turbon vihellys muistuttaa mieheni isosta Ford F250:stä ja vanhan Valmetin nostalginen käyntiääni tuo nenääni välittömästi heinäpellon tuoksun. 

Ratissa olen eritoten ärsyyntynyt luukussa viihtyviin perskärpäsiin (nutaritkaan eivät ole niin pahoja), joille turvaväli on tuntematon käsite. On myönnettävä, että nämä luukuttajat saavat muuten niin asiallisen ja rauhallisen ihmisen muuttumaan kiroilevaksi sekä kiehuvaksi motörheadiksi. Olen kyllä tietoisesti yrittänyt olla zen -tilassa näissä tilanteissa, joskus onnistuen, joskus epäonnistuen totaalisesti. Nämä liian lähellä ajavat kuljettavat eivät välitä nopeusrajoituksista koulujen alueilla tai ylipäätään kanssakuljettajistaan tai liikennesäännöistä. Ohi on päästävä, vaikka keli olisi surkea, näkyvyys nolla, edessä ruuhka, tieltä poistuminen 500 metrin päästä. Usein olen kuitenkin ollut liikennevaloissa samaan aikaan näiden (t)urpojen kanssa. Oliko järkeä matkassa? Taannoin moitittiin saksalaisten autojen kuljettajia, mutta kyllä minun luukussani ovat viihtyneet niin japanilaiset kuin jenkitkin. Eikä kyse ole siitä, että ajaisin alinopeutta, päinvastoin. Yritän vain noudattaa parhaani mukaan nopeusrajoituksia, mitä nyt joskus isommilla pikiteillä kaasujalka saattaa painaa hieman enemmän. Ja jätän nyt sanomatta, kumpaa sukupuolta luukuttajissa esiintyy eniten.

On aika harkita vakavasti taloudellisuutta, taloutta, turvallisuutta, nelivetoisuutta. Mustang on edelleen jätettävä unelmiin. Harmillista onkin miettiä, että seuraavan auton hevoset mahtuvat luultavasti pienempään talliin kuin nykyisen. Olen nimittäin saanut itseni kiinni siitä, että auringon paistaessa, varsinkin perjantai-iltapäivisin, hyvä fiilis siirtyy helposti kaasujalan ojentavuuteen. Välillä on myös kovinkin nautinnollista olla liikennevaloissa oikealla puolella ensimmäisenä ja nähdä taustapeilistä, että jokin nuhapumppu vaihtaa kaistaa vasemmalle jatkaakseen matkaansa nopeammin valojen vaihduttua kuin minä. Ja sitten painaa kaasua ja jättää nuhapumppu katselemaan perävaloja. Tiedä sitten, mitä Freud tästä sanoisi. Samoin on huvittavaa, että se samainen kaistaa vaihtanut (t)aunus menee ohi mainittavaa ylinopeutta saadessaan pumppunsa kiihtymään ja minut vihdoin kiinni. Minähän kiihdytin vain nopeasti matkavauhtiin, niinhän autokoulussakin opetettiin, ei ollut tarvetta kaahata, vaikka tehoa riittäisikin. Tässäkin kohtaa jätän mainitsematta näiden kuljettajien sukupuolen.

Kenellekään ei varmasti ole jäänyt epäselväksi, että minä olen huippukuski, muut ovat tilanneet korttinsa postimyyntiluettelosta. Tämä ajatelma on helmasyntini. Olen kai vähän höyräntänyt kulkupelifani; silmiäni hivelee yhtä hyvin uusi upeasti muotoiltu hevospeli kuin vanhan linjan klassikko, moottoriäänistä ja tehoista puhuttamakaan. Ehkä olen myös hengitellyt liikaa pakokaasuja tai ainakin saanut vaikutteita ajokäyttäytymiseeni nuoruuteni nimeltä mainitsemattomalta Ascona-kuskilta. Kaiken hyvän lisäksi hetken kuluttua on aika jättää hyvästit tehokkaalle sekä kauniille saksalaistykilleni ja ryhtyä mitä luultavimmin nuhapumppukuljettaksi. Silloin ei auta muu, kuin moor gääs ja äässes in thö shoulder, in ö disco!




torstai 25. joulukuuta 2014

Pieniä ihmeitä päivä täynnä

Auto varoitti jäähdytysnesteen olevan liian matalalla, kun piti lähteä viime hetken ostoksille ruokakauppaan. Jäähdytysnesteitä on kolmea eri väriä, punaista, vihreää ja sinistä, niitä ei saa sekoittaa keskenään. Autoon tarvittiin vihreätä, meillä oli varastossa vihreätä jäähdytysnestettä. Kaupasta oli luumuhillo loppunut ja minulla huono omatunto aaton kauppareissusta. Myyjillä oli tonttulakit päässään ja onneksi vain lyhyt työpäivä, Äidin varastosta löytyi sitä hilloakin. Oli joulu tai arki, peräluukussa ajavia löytyy aina. Tällä kertaa Länsilinjojen bussikuski 40:n alueella luukussa kiinni. Alamäessä edestäni joku päätti kääntyä, bussikin ehti jarruttaa, eikä tullut peräänajoa. Eilen pimeällä haettu kuusi näytti metsässä hyvältä, tänään vähän toispuoleiselta, mutta lasten koristelemana kauniilta. Jaksoin touhottaa kaiken valmiiksi, vaikka yöunet ovat viime aikoina jääneet vähiin, jaksan valvoa vieläkin, kun talo on hiljentynyt. Lyytin juoksu alkoi, housut löytyivät ensimmäisellä yrittämällä. Lyyti loukkasi tassunsa, suostuu pitämään sukkaa tupon päällä. Kuljemme saunaan vielä ulkokautta, Onni toivoi eilen, että Pukki toisi saunatakin. Pukki toi. Fanni on ollut korkeassa kuumeessa, tänään kuume laski. Toivoin lahjaksi kirjaa, sain kaksi. Joulupöydän äärellä oli tänään läheisimmät ja tärkeimmät ihmiset, ruoka oli parasta ikinä, yhdessä tehtyä. Tunnelma oli lämmin. Päivä oli pieniä ihmeitä täynnä, johtuneeko joulun taiasta. Toivon, että kaikilla on ollut onnistunut ja ihmeellinen joulu. Toivon, että tuleva vuosi tuo vain hyvää ja hyvyyttä myös itsessäni, ehkäpä sen kaikista eniten toivomani pienen ihmeen, tavalla tai toisella. Ihanaa joulua Sinulle, tuokoon uusi vuosi toivomasi ja kaiken onnen tullessaan.

sunnuntai 10. elokuuta 2014

Vanhan tavaran uusi koti. Olen aina pitänyt kaikesta kauniista tai ainakin näin selitellyt materian hankkimista. Jotain on kuitenkin iän myötä tapahtunut, kun uuteen kotiimme olen haalinnut lähinnä kaikkea vanhaa. Myönnetään, myönnetään, ikeaakin löytyy.

Ikaalilaiselta Kyllikiltä lehti-ilmoituksen perusteella hankittu keittiökaappi, jota tuunattu turkoosilla. 
Kenkäpamppu Eemil Aaltosen vanha tuoli.

Vanhoja lasiaarteita.

Ilmeisesti pommisuojan arkku, Ilkan Äidin lahjoittama.

Isän tekemä kaappi, ystävän lahjoittama vanha ikkuna ovena. Ja muita aarteita Ilkan Äidin mökiltä.

Toivottavasti nämä minulle tärkeät aarteet löytävät aikanaan taas uuden hyvän kodin. Silloin kun minä olen jo antiikkia tai saanut uuden kodin (mullan alta). Mutta hei, nyt alkaa Antiikkia, Antiikkia!



perjantai 6. kesäkuuta 2014

Menetin toivonkin




Nimesin Toivoksi tämän viimeisen aarteeni ja toiveeni, lahjaksi saadun. Sillä ei toivoa saa koskaan menettää, sanotaan. Nyt menetettiin. Rauha tämänkin pikkuenkelin sielulle.

Äiti. Sana, jota janoan. Sana, jota vihaan.

Pettymystä ja surua monella tasolla. En koskaan tunne leijonaemon lailla, en näe ensimmäisiä askelia, en iloitse lukemaan oppimisesta, en pakahdu ylpeydestä, en itke huolesta, en koe ripille pääsyä, en valmistumista, en pesästä lentämistä. Vanhempani eivät saa olla isovanhempia, eivät tuntea lapsenlapsen pulleita pikkusormia tai syödä salaa suklaata muurin takana, vaikka ei olekaan karkkipäivä. Siskostani ei tule tätiä, joka veisi Särkänniemeen tai opettaisi siskonlapselleen maalauksen saloja. Ei koskaan. Mieheni joutuu kannattelemaan minua surussani, näkemään kysymyksen silmissäni epäreiluudesta, aina.

Oululaisäitikin menetti, ainakin viisi kertaa. Yritän ymmärtää. Molemmat elämme ajatusten myllerryksessä, surussa, epätoivossa.

Älä sano mitään. Älä katso. Älä kysy. Älä koske. Jos sanot, katsot, kysyt, kosket, en tiedä mitä tapahtuu. Pelkään, että hajoan, sorrun, rikun palasiksi siihen paikkaan. Sano, katso, kysy, koske ajan kuluttua. Silloin näet silmistäni edelleen pohjattoman surun, mutta ehkä epätoivoinen pettymys ja viha ovat jo laantuneet, pakkautuneet mytyksi sisälleni. Ikuisesti.