Kuoret?

Kun katsoo ihmisiä ruuhkassa, kaupassa, bussissa, kadulla, tiellä, ei voi tietää, että mihin ihminen on menossa, mistä on tulossa tai mitä on menossa mielessä ja sielussa. Onko jäämässä kantavia muistoja vai aukeavia arpia. Meillä kaikilla on kuoret, toisilla ehjemmät, toisilla rikkinäisemmät. Eivätkä kaikki edes halua päästä perille määränpäähänsä.

Nuori, siististi pukeutunut nainen, joka tavallisesti istuisi jossain bussin keskivaiheilla nopean poistumisen takaavalla paikalla, istuukin taimmaisella istuimella, aivan kuin uhmaisi jotain, jos ei muuta, niin omia turvallisia rutiinejansa. Onko hän menossa työhaastatteluun, töihin virastoon vai syöpähoitoon. Vanha mies, jonka päätä peittää musta baskeri ja käden jatkeena on puinen kävelykeppi, onko hän matkalla vaimonsa haudalle vai bingoamaan viimeiset eläke-eurot voittaakseen kahvipaketin.  Pariskunta, joka vaikuttaa kiireiseltä; mies nyökyttelee ja nainen puhuu. Puhuuko uusista olohuoneen verhoista vai naapurin kuuluvasta tavasta ajaa nurmikkonsa sunnuntaiaamuisin välttääkseen puhumisen oikeista asioista…

Tiedätkö Sinä? Tiedänkö minä? Mistä sen tietää, ei ihmisestä tiedä. Paitsi, jos katsoo oikein tarkkaan, silmistä voi ehkä nähdä vilahduksen totuudesta, aistia ilon tai surun, lähestymisen tai pakenemisen, hyvän tai pahan tuulahduksen. Miksi katsoisi tarkemmin?  Miksi haluaisi edes tietää määränpään tai mielessä pyörivän ajatusten ruuhkan? Vasta sitten, kun tapahtuu jotain pahaa tai ihmisestä paljastuu erilainen totuus, vasta sitten kun itse kokee jotain, jonka edes ei halua näkyä ulospäin, kokee myös ehkä sen, että ihminen ei ole sitä mikä näkyy ulospäin. Vaan on paljon enemmän, paljon onnellisempi, iloisempi, surullisempi, hätääntyneempi tai onnettomampi. Omat ehjät kuoret tai rumat arvet eivät anna oikeutta luokitella ihmisiä tai olla välittämättä muista ihmisistä tai heidän aikeistaan, ne antavat pikemminkin vastuun nähdä ihmistä pintaa syvemmälle. Ehkä ne antavat mahdollisuuden ojentaa käden avuksi jatkossa...

Kävin pitkästä aikaa kirkossa jumalanpalveluksessa, jossa kerrottiin sukulaisen lähetetyn viimeiselle matkalleen. Jumalanpalveluksessa sytytettiin myös kynttilä Norjan surullisten tapahtumien vuoksi. Itkin. Minkä takia itkin? Itkinkö sukulaisen, sukulaisen läheisten surun, norjalaisten vai omien arpieni ja murheitteni vuoksi? Itkin kaikkien näiden vuoksi. Näkikö joku kuorieni lävitse? Kukaan ei nähnyt norjalaisen nuoren miehen kuorien läpi, joka teki päätöksen päättää muiden ihmisten elämät. Otan osaa Norjan suruun.

Mistä päin tulee...

Siivet ja juuret

En oikein tiedä, onko fiilis hyvä vai ei, siivetön, juureton, siivellinen vai juurellinen?? Saimme asunnon niin nopeasti myytyä, että hätäratkaisuna muutimme väliaikaisesti vanhemmilleni. Niin, tiedän, takaisin Kotiin!! Sinne, mistä olen lähtenyt parikymmentä vuotta sitten tuli hännän alla suureen maailmaan. Väestörekisterikeskuksenkin nettimuuttolomakkeeseen minun piti runoilla ja selitellä muuttoani monisanaisesti tilapäiseksi, ihan kuin joku toimihenkilö siitä välittäisi. Aivan mielettömän ihanaa, että vanhempani ottivat minut takaisin siipiensä suojaan. En vain tullut ihan yksin; mukanani tuli mies, 2 lasta ja miljoona muuttolaatikkoa sekä huonekalua! Onneksi on vanha pirtti ja navetta, johon tavarat mahtuivat. Ja Äidin ja Isän suuret siivet.

Juuret.

Lapset nauttivat maatilan suuresta pihasta, mies siitä, että omassa pihassa voi harjoitella ampumista ja minä maaseudun hiljaisuudesta sekä luonnon läheisyydestä. Ja tilaa on kaikille! Mieheni ja minä asumme vanhaa huonettani, niin paluu juurille! Ihaninta on kuitenkin se, että suoraan ovesta astuessa on luonto ihan nenän edessä. Mustikat saa poimintatuoreina, mattoja voi pestä pihassa omaan tahtiin, autoja menee vain muutama päivässä ja Tyyne-koiran kanssa voi lähteä iltalenkille pyjamassa!

Matonkuivausteline ála Yrri

Onhan tässä kuitenkin opettelemista, kaksi ja joskus kolmekin sukupolvea saman katon alla. Erilaiset rytmit ja tavat, mutta ehkä sopu sijaa antaa. Ja etsimämme tontti tai talo löytyy toivottavasti nopeasti, jotta voi taas levittää omat siipensä!

Isän ja Äidin pakettiauton kyydissä istun keskellä, enkä voi sille mitään, että tulee vähän vanhapiikafiilis. Voi kun olisi jokin kyltti auton katolla, mihin kirjoitella selvitykseksi vastaantuleville kotiseudulla, että miksi tässä istun: "Olen lomalla, mieheni on jo töissä, siskollani on toinen automme, siksi tässä istun ja ihan vaan väliaikaisesti!" Vanhat koulukaverit ja tutut ovat kuulleet juttua, että olen muuttanut takaisin kotiin ja kysyneet siitä kirkonkylän kaupassa Äidiltäni. Äiti on myöntänyt asian, mutta ei ole selvittänyt, että miksi! Ou nou, mitä ne nyt minusta ajattelevat! Maitojunalla takaisin tuli se Niämelän plikkakin!

Siivet.

No, juuret ja siivet. Ilman niitä minua ei olisi.