tiistai 31. joulukuuta 2013

Elle Salo - private eye

Nainen kiitti onneaan, että oli vihdoinkin oppinut laittamaan kännykkänsä hiljaiselle värinälle, muuten hänen piilonsa olisi paljastunut välittömästi. Toinen onni oli, että nainen oli jättänyt tällä kertaa koiran kotiin. Kultaisennoutajan rakkaus kun ei erota rikollista ystävästä. Alkoi olla jo hämärää, joten nainen sulautui osaksi puuvajan kattoa. Pahaksi onneksi kattoon yritti sulautua myös kymmeniä hämähäkkejä ja muita yhtä mukavia ötököitä, joita nainen inhosi sydämestään. Alhaalla pihassa hääri isokokoinen mies ja sadatteli äkäisesti, todennäköisesti venäjäksi tai sen sukuisesti. Jotain oli selvästi mieheltä hukassa. Puuvajan sisältä kuului hätääntynyttä ähinää ja puhinaa. Sidottu mies alkoi tulla tajuihinsa.

Elle Salo. Nelissäkymmenissä oleva sopivasti pyöreä nainen, jonka keskivaaleat pitkät hiukset olivat vedetty hätäiselle ponnarille ja vihreiden silmien ympärille oli hutaistu vedenkestävää ripsiväriä. Muuten nainen oli lähes meikitön. Nainen käänsi kyllä päitä, vaikkei klassisen kaunis ollutkaan, luultavasti siksi, että naisen kasvoista kuvastui jotain salaperäisyyttä heijastelevaa. Naisen nenässä oli pieni kyömy, joka oli isältä peritty. Äidiltä peritty nauru oli saanut täyden voimansa vasta aikuisemmalla iällä, jolloin uskalsi nauraa jo myös itsellensä. Suun ympärillä oli useita naururyppyjä ja silmiä kehystivät kyyneleiden uomat, joista osa oli tarpeettoman syviä. Vihreät silmät olivat naisen sydämenpeili: ne kertoivat katseen kohteesta heränneen tunteen valheetta. Silmät leiskuivat rakkaudesta, ilosta ja välillä ärtymyksestä sekä inhosta, vihastakin. Silmien valheetonta antia naisen oli pitänyt opetella säätelemään, sillä tässä ammatissa totuus saattoi olla liian paljastavaa, jopa hengenvaarallista. Elle Salo, yksityisetsivä, liikkui halutessaan ketterästi ja huomiota herättämättömästi, eikä kukaan voinut aavistaa, että kainalokotelossa keikkui Heckler & Kochin itselataava pistooli.

keskiviikko 27. marraskuuta 2013

Pienen ihmisen ihmettelyä




Median pyörittäessä myrskyä Kevan ympärillä ja monien irtisanomisten sekä kuntien säästökuurien tiimellyksessä pieni ihminen alkoi miettiä ja ihmetellä. Kyllä, johtajan hommat ovat haastavia ja useiden koulutus- ja kokemusvuosien jälkeen saavutettuja, silti, eikö sitä pienemmällä kuin 300 000 tuhannella eurolla vuodessa tulisi toimeen. Toisaalta, aika paljon verojakin kai summasta maksetaan, paitsi jos Cayman-saaria käytetään hyväksi…

Sekin on kummallista, että on tiedossa, että ankeat talousajat koittavat aina huippuvuosien jälkeen, mutta kuitenkin ankeus tulee aina muka yllättäen. Ihan kuin talvikin aina yllättää autoilijat. Eikö näistä sykleistä opita jotain? Huippuvuosina voisi jotain laittaa sukan varteen ja olla tuhlaamatta hömpötyksiin, näin maallikkomatemaatikkona tuumien. Vai toimiiko rahakasojen vartijana tällöin samankaltainen tuhluri kuin itsekin myönnän olevani aika ajoin? Tuo tunneli on makea, tuo projekti kaunistaisi varmasti meidän takanreunusta… Onneksenne en siis ole rahakasojen vartija, vaikka elämä onkin opettanut säästämään ja tiukentamaan kukkaron- ja sielunnyörejä.

Sitäkin miettii, että miten perustellaan isoilla suunnitelmilla pienten ihmisten elämään vaikuttavia säästöjä? Miten hienot talot upeilla maisemilla ja ehkäpä muualle maksetut verot auttavat niitä ihmisiä, jotka jo sinnittelevät taloudellisesti, henkisesti ja fyysisesti? Kumpi on tärkeämpää: kansainvälinen arkkitehtuuri vai sinnittelevän ihmisen pärjääminen ja jaksaminen palveluiden avulla? Säästöjä tulee ehkä siinä hetkessä paperille, mutta säästöistä syntyvät eurot maksetaan moninkertaisina ihmisten pahoinvoinnissa ja pahoinvoinnin hoitamiskustannuksissa. Hölmöläisten valonkantohommaa, voisi jopa sanoa…

Ja kuitenkin nämä sinnittelevät ihmiset antavat vähistäänkin auttaakseen vielä heikoimmin sinnitteleviä, esimerkiksi Filippiiniläisten hätää helpottaakseen suomalaiset luovuttivat järjestöjen kautta puoli miljoonaa euroa heti ensimmäisissä keräyksissä! Eikä vieläkään hölmöläinen herää...

Entäpä sitten isommat kunnat, joihin pienemmät kunnat liittyvät viimeisenä oljenkortena. Isommat kunnat ottavat kaiken hyödyn irti lapamatomaisesti, mutta samalla lakkauttavat pienemmän kunnan palveluja. Siinä on jotain ristiriitaista, kun isompi kunta kaavoittaa pienemmän kunnan alueita, mutta samalla selittelee anti-kehitystä ja palvelujen lakkauttamista sillä, että maaseudulla asuvat ja sinne muuttavat valitsevat itse pidemmät matkat palveluiden ääreen… Rahat pois, palvelut pois, mutta itsepähän päätit muuttaa maaseudun rauhaan, sinne Herran Kukkaroon! Toivottavasti entiseen pieneen kuntaan mahtimökilleen ajeleva isomman kunnan päättäjä pystyy nauttimaan hyvällä omalla tunnolla järvimaisemastaan…

Toisaalta lakkauttamisuhat saavat aikaan kansalaisliikettä; kerätään adresseja ja puhalletaan yhteiseen hiileen. Onko tällä sitten mitään vaikutusta johtajiin ja päättäjiin, tuskinpa, sillä usein päätökset on jo tehty. Vaikutusta on ihmisiin; joukossa ja yhteisöllisyydessä on voimaa. Kylän Me –henki vastaan Ne päättäjät, kumpi lie vahvempi.

Johtajat, esimiehet ja päättäjät ovat oma lajinsa niin hyvässä kuin pahassa. Hyvä johtaja seisoo selkä suorana myllerrystenkin keskellä, pitää alaistensa puolta, eikä koskaan nosta itseään tietoisesti alaistensa yläpuolelle. Hyvä johtaja osoittaa teoillaan ja päätöksillään ansainneensa paikkansa, eikä pelkää liata käsiään tarvittaessa perustyössä tai myöntää virheitään. Hyvä johtaja nauttii alaistensa luottamusta ja kunnioitusta ilman pelkoa. Hyvä johtaja ottaa vastuuta, eikä pese käsiään syyttämällä alaisiaan, oli media mitä mieltä tahansa.

Kaikessa paatoksessani ja maallikkomatematiikassani ehdottaisinkin seuraavaa: tasapäistetään isojen johtajien ja miksei esimerkiksi kansanedustajienkin palkkoja perustyön tekijöiden palkkojen tasolle hetkeksi. Pitäähän perustyöläistenkin tulla toimeen palkallaan, miksei myös johtajien ja kansanedustajienkin. Kumpi siis on tärkeämpää ja inhimillisempää:  ajella tunnelia pitkin avoautolla vai taata perhetyötä masentuneelle vauvan yksinhuoltajaäidille? 

Kuka korjaisi ränsistyvän yhteiskunnan?

perjantai 20. syyskuuta 2013

Tunnetta, ei järkeä

Onnea matkaan sanoivat, jo kolmannen kerran vuoden sisällä. Kiitos, kiitos, sanoin, vaikka sanat olivatkin minulle yhtä tyhjän kanssa. Ei ole ollut onnella mitään tekemistä tämän kohtalon kanssa. Ei voi perustaa tunteeseen, sanoivat myös. Tunne oli kuitenkin oikeassa, tälläkin kertaa. Montako kertaa sanovat onnea matkaan tai minimoivat tunteet. Ja kuinka monella siitä tietystä ovesta astuvalla sitä onnea on oikeasti matkassa ja järki kädessä...

Ensin kipu on fyysistä, sitten henkistä, sitten mustaa ja vellovaa. Välillä pieniä toivon kipunoita heikoilla hetkillä. Sitten kylmän henkäyksen tunne ja juuri sillä hetkellä tiedät, että tämäkin toive lensi taivaaseen ja muuttui enkeliksi toisten kaltaistensa vierelle. Sillä hetkellä mielesi tekisi juosta ovesta ulos ja huutaa, mutta itsekurisi pitää sinut siinä, juuri siinä hetkessä ja toimit kuin robotti.

Ajattele positiivisesti. Minun ja minun ja minunkin tutulla oli tuskaista, mutta sitten niitä alkoi tupsahtelemaan, nyt jo kolme, niitä on jo kolme. Nämä tarinat ovat tarkoitettu lohdutukseksi, kannustukseksi, mutta minun kohdallani aiheuttavat jo välittömän pahoinvoinnin. Minä en ole sellainen tarina, uskokaa jo.

Tällä kertaa yritin kuitenkin ajatella varovaisen positiivisesti. Aloitin varovasti, koska valmistelin itseäni kuitenkin jo pettymykseen. Jos olet yltiömyönteinen, tiput korkeammalta ja kovempaa. Valmistautuminen ei silti poista tuskaa, kipua. Asiaa on vaikea ymmärtää järjellä ja tunteella sukeltaa vain syvemmälle.

Olen ulkoisesti näennäisesti tyyni, mutta sisällä jyllää. Tunteet pyrkivät pintaan. Päällimmäisenä on viha. Sitten tulevat itsesyytökset. Ja sitten mahtiselitykset: minun täytyy olla tehnyt jotain niin pahaa, olisin maailman huonoin äiti, ehkä minulla on vaikea sairaus, kuolen kohta...

Mummy loves you sanotaan vauvan pehmeässä myssyssä, jonka ostin jo vuosia sitten. Silloin olin vielä tietämätön tästä tuskasta. Teksti on täynnä tunnetta, ei järkeä. Mummy loves you.










sunnuntai 12. toukokuuta 2013

Maailmassa on yhtä monta tarinaa äitiydestä kuin on äitiä tai naista

Äitiys. Yhtä aikaa vahva ja herkkä kuin perhosen siivenisku, kuin valkovuokon joka vuotinen ponnistus maan pinnalle. Äitiys. Lahjaksi annettu ja saatu. Kauneinta ja kestävintä maan päällä.
Seurassani suru, yksinäinen suru. Suru seuraa kaikkialle, tahdoin tai en. Suru on odottavien vatsakummuissa, vauvojen poskissa, negatiivisissa raskaustesteissä. Syvimmällä suru on sielussa ja sydämessä, tyhjässä sylissä. Suru valuu kyynelten mukana pois, mutta ei ikinä vähene. Ja vaikka kuinka surisin, itkisin, toivoisin, säälisin ja luottaisin, ei ilo ala vatsassani kasvamaan.

Kastepisarasta heijastuu katse äidin tyhjä ja mitään ja kaiken paljastava katse. Lähestyvä maan tärinä pudottaa pisaran maahan, johon se katoaa. Maa tärisee lapsen jalkojen voimasta. Äiti on väsynyt. Eivät kaikki ole toivottuja tai tähtitaivaasta ammennettuja. On vain ihmisiä, äitejä, naisia ja lapsia, joilla on oma polkunsa kuljettavana. Oma polkuni on mutkikas, vaikka olenkin toivottu. Oma toivoni ja lahjani ovat pilvien päällä, kai ikuisesti. Silti, olen onnellinen toisten äitiydestä, olenhan edes puolikas äiti. Ja niille äideille, jotka tahtomattaan äideiksi joutuivat tai joiden äitiys on koetuksella, tahdon voimaa. Voimaa kannatella ja taistella lapsen puolesta sekä myös lupaa luopua. Ei kaikkien naisten tarina ole pullantuoksuinen, mutta kaikkien lasten elämä on tarkoin varjeltava.

maanantai 25. maaliskuuta 2013

Opintovapaan aikaan - kohti tähtiä




Aloitin opintovapaani innokkaana ja malttamattomana kolmisen kuukautta sitten. Nyt tämä oppimiseen sidottu vapaus on loppumassa ja työt jälleen alkamassa. Malttamaton olin siksi, että toivoin, että kykenisin ihmeisiin ja opinnäytetyö valmistuisi muutamassa viikossa kuin itsestään. Toisin kuitenkin kävi. Tuntui ärsyttävältä odottaa, että aivot tottuisivat tähän kiireettömyyteen ja omaan aikataulutukseen sekä toimisivat kerrankin ilman viime tingan verta, hikeä ja kyyneleitä, että teoria ryntäisi näytölle, että kädet juoksisivat pitkin näppäimistöä tuottaen omaa soljuvaa tekstiä, että pulssi kohoaisi ja perhosia lentelisi vatsassa lähdekirjallisuutta avatessa ja kyselyn tuloksia analysoidessa. Ihan samaa ärsytystä ja odotuksen toivottomuutta kokee, kun odottaa, että eilen istuttamasi yrtit itäisivät jo tänään tai uuden rakkauden kanssa voisi heti muuttaa yhteen tai talosi valmistuisi sopivasti juuri jouluksi. Kuinka turhauttavaa oli huomata, että suurin osa opintovapaasta kuluu itsensä patistamiseen: miten helposti ihmisessä asuva laiskiainen onkaan houkuteltavissa sohvalle dekkarin pariin. Inhottavaa on löytää itsestään se puoli, joka rakastaa tiskaamista enemmän kuin vieraskielisen lähdekirjan sisäistämistä.

Alitajunnassa on kaikesta huolimatta kuin huomaamatta tapahtunut jotain käänteen tekevää: sisäinen tutka opinnäytetyön aiheeseen eli varhaisen tukemisen mallinnukseen on viritetty ja oikea taajuus löytynyt. Ei ole kuin miljoona kertaa, kuin opettajamme on sanonut, että teidän täytyy elää ja hengittää opinnäytetyönne aihetta ja tutkimuskysymyksiä. Näin on salakavalasti käynytkin: silmät hakeutuvat itsestään aiheeseeni liittyviin kirjoituksiin, korvat kääntyvät kohti ajankohtaisuuksia ja yöllä herätessä ensimmäisenä ajatuksiin pyörähtää opinnäytetyöhön liittyvä idea. Osa ideoista ja ajankohtaisuuksista on käyttökelpoisia, osa joutaa aivojen romukoppaan, joka jo pursuaa ylikin. Opinnäytetyön tiivistäminen ja fokusointi onkin ollut yksi hankaluuksistani. Ensimmäiseen opinnäytetyösuunnitelmaani tein tietokoneella omasta mielestäni hienon ja havainnollistavan omenapuun, jonka lukuisissa oksissa oli aiheeseeni liittyviä teemoja ja herkullisissa omenoissa saavutettavia kokonaisuuksia. Olin omenapuustani erittäin ylpeä. Opettajat kuitenkin pudottivat minut ja omenani maanpinnalle, mutta minulle ei käynyt niin kuin Isaac Newtonille. Ei kuulunut hurraa eikä heureka, vaan ohje keskittyä vain ja ainoastaan yhteen teemaan.

Miten helppoa onkaan uppoutua opinnäytetyöasemapaikastaan ikkunasta näkyviin tapahtumiin. Olen tehnyt samalla empiiristä tutkimusta siitä, kuinka moni kuljettaja pysähtyy stop -merkille. Tulokset ovat lohduttomia: vain noin joka 15:sta auto pysähtyy. Minussa taitaa asua myös aavistus sosiologia. Olen tarkkaillut ohi kulkevia ihmisiä heidän tietämättään ja tehnyt päätelmiä. Kuusissakymmenissä oleva nainen ajaa pakettiautoa niin jäykästi, että pakulla ajaminen ei taatusti ole hänen lempipuuhaansa tai rutiiniansa. Olen analysoinut tilanteen mustavalkoisesti siten, että kotona odottaa kalsarihousuinen kännikala, joka on pakottanut naisen hakemaan Alkosta lisää miestä väkevämpää tai muuten... Kolmikymppinen nainen on kävellyt uhmaikäisen parivuotiaan kanssa kymmenen metrin matkaa puoli tuntia. Naisesta näkee, että hermo on tiukalla ja tukahdutettu huuto kurkkii jo kurkunpäässä. Ei ole ollut kaukana, etten ole palveluohjannut lohdutonta naista parvekkeelta. Yksinäisen oloinen vaari kulkee lapikkaissaan tasan samaan aikaan tasan saman lenkin. Sosiaalipedagogiikka verissäni tahtoisin perustaa näille ihmisille kynnyksettömän olohuoneen, perhekeskuksen, johon he kaikki voisivat tulla ihan vain hengähtämään tai hengittämään. Perhekeskuksesta käsin voisi ihmisiä palveluohjata ihan virallisesti leimaantumatta kukkahattutädikkeeksi. Tähän yhteisölliseen olohuoneeseen lisäisin vielä rakkauteni estetiikkaan ja kauneuteen: yhdessä nurkassa asustaisi sisustusputiikki herkullisine leivoksineen...

Aikaa on kulunut myös uuden Kultaisennoutajan pentu Lyytin kotouttamiseen. Lyyti muutti meille samoihin aikoihin, kun jäin opintovapaalle. Olen yrittänyt parhaani mukaan kasvattaa Lyytistä kelpoa koirakansalaista, samalla olemme tutustuneet moniin koiriin sekä heidän omistajiinsa. Olemme oppineet, että koiramaailmassa esiintyy samoja sääntöjä ja normeja kuin ihmismaailmassakin. Pikkuinen pomerian Ella-Mari on koostaan huolimatta melko äkäinen, samoin kuin cairnterrieri Billy the Kid ei piittaa pennuista. Cavalier King Charles spaniel Sara pelkää isompia koiria, koska pentuna sillä on ollut pelottava kokemus isommasta koirasta. Kookas briardi Urho taas on lempeä ja lehmänhermoinen. Aitauksessaan murisevat ja haukkuvat rottweilerit ovat puolestaan uhkaavia, koska emme ole tutustuneet. Ulkonäölläkin on väliä: vastaantulevat ihmiset eivät voi olla tervehtimättä suloista pentua. Harjoittele siinä nyt sitten ohittamista. Sama pätee ihmismaailmassakin: kaikki olemme ihan erilaisia, lapsuudessa koetut traumaattiset kokemukset tuntuvat ja näkyvät vielä aikuisiällä, eivätkä kaikki vain syystä tai toisesta siedä lapsia, olivatpa he sitten kuinka suloisia pentuja tahansa, eikä ilman tutustumista ole ihmistäkään karvoihin katsomista.

Opintovapaan parasta antia on kuitenkin ollut ehdottomasti vapaus. Kotona on saanut vapaasti olla tarhapöllönä ja ilman meikin hiventäkään. Työmatka-autoilun puuttuminen on vapauttanut minut nutaajien sekä häntäheikkien manaamiselta ja kanssamatkustajat mustilta savupilviltä. Samalla aikatauluttomuus on antanut mahdollisuuden syvällisiin pohdiskeluihin niin liittyen opinnäytetyöhön kuin koko elämäänkin. On ollut aikaa sekä tilaa tuntea ilon, pettymyksen ja surun tunteita perusteellisemmin. On ollut aikaa myös haaveilla ja rakentaa pilvilinnoja sekä tuulentupia. Työhön ja tulevaisuuteen liittyvät unelmat ovat selkiytyneet, tiedän mitä haluan, mitä en. Ennen kaikkea opintovapaa ja koko opiskelu on opettanut uutta ihmisistä ja elämästä. Nöyryyskin ja oman elämän arvostaminen on lisääntynyt tässä ikkunasta kurkistellessa. Opiskelukollegoihin tutustuminen on ollut korvaamatonta; eniten olen oppinut heiltä, heidän kokemuksistaan ja tiedoistaan sekä taidoistaan sosiaalialalla ja elämänalalla. Vertaistuki on kannustanut opiskelun ja opinnäytetyön ylämäissä.

Ehkä kotona oleminen on tehnyt minusta vähän höperönkin, sillä Ben Matlockia kiitän siitä, että hän jaksaa hömpähtävässä lakidraamassaan päivästä toiseen pitää sitä samaa kamalaa pukua, soittaa banjoa, olla kitsas sekä syödä hodareita ja silti pelastaa viattomia syytettyjen penkiltä. Benin avulla uskalsin olla armollisempi itselleni ja sallia mielelleni sekä aivoilleni myös lepohetkiä. Miehelleni olen ikuisesti kiitollinen siitä, että hän tuki tätä opintovapaapäätöstäni. Luultavasti hänkin huomasi sen, että nyt on mieleni ja aivojeni tuuletusaika. Tämä tuuletus mahdollisti panostamisen opinnäytetyöhön ja myös etääntymisen huolista sekä murheista. Opintovapaan aikana esiintyi ainoastaan olemisen sietämätön keveys, jonka painoa lisäsi vain uuden oppiminen sekä tiedon saavuttaminen. Jos tekisin opintovapaastani swot – analyysin, niin vahvuuksiin ja mahdollisuuksin listaisin ehdottomasti enemmän painavia asioita. Heikkouksiin ja uhkiin kirjoittaisin niitä seikkoja, joista on mahdollista rakentaa tulevaisuudessa vahvuuksia ja mahdollisuuksia. Joka tapauksessa, suosittelen opintovapaata kaikille, jotka haluavat enemmänkin rikastuttaa elämäänsä kuin pankkitiliänsä. Matka ei ole ollut kuopaton, mutta lukuisat tienristeykset ovat avartaneet maailmankuvaa ja kartuttaneet elämänkokemuskilometrejä.

Asemapaikkani.
Latinalaista sanontaa lainatakseni ja matkani opintovapaalla tiivistäen: ”Aspera ad astra, katkerien kokemusten kautta käy tieni aina tähtiin asti.”