The Beginning of Something Brilliant

Onnea uudelle vuodelle! Mistä onni sitten koostuu? Mistä onnen tunnistaa? Rikkauksista, rakkauksista, vallasta, menestyksistä, valloituksista, voitoista, kultareunuksista. Vai ihan arkipäivän asioista?

Minä tunsin tänään onnentunnetta, kun kuusenkynttilän valossa hiippailin keittämään kahvia muiden nukkuessa. Ja kun hain puita aamuhämärissä pakkasaamuna hellaan, kun luin aamun lehden kiireettä, kun paistoin nakkeja puuhellalla, kun luin Svinhufvudin suvun naisten leivontareseptejä Kakkuja ja kahvikutsuja -kirjasta... 

Onnea on niin erilaista ja toisen onni koostuu ihan eri asioista, kuin toisen. Omat onneni tänään ovat olleet pieniä, mutta merkityksellisiä. Seuraavan arkipäivän tai koettelemuksen koittaessa nämä pienet onnenmurut kuitenkin unohtuvat helposti ja tulee tahdottua muhkeampaa palkkasekkiä, ökyautoa, lottovoittoa, helpompaa elämää. Enkä sitä kiellä, ettenkö näistä onnenkuukkupäistä olisi ylenpalttisen onnellinen. Sitten voisi elää nyt elämää, eikä sitku -elämää. Sitten rahtaisin vanhempieni vanhan hirsirunkoisen pirtin tontilleni ja toteuttaisin ikiunelmani "Unelmia&Tunnelmia -Wanhan Tawaran Puodin. Sitten eläisin elämäni loppuun onnellisena puotipuksuna keitellen kanelikahvia, metsästäen vanhoja aarteita ja hoitelisin lampaita, kanoja, kissoja, koiria ja muita kotieläimiä. Unelmia&Tunnelmia toimisi myös kylätalona, joka ehkäisisi syrjäytymistä ja yksinäisyyttä. Puodista saisi kanelikahvin lisäksi ripauksen valoa pimeään ja lämpöä sydämeen. Sitku.

Nyt on kuitenkin nyt. Unelmani ovat edelleen samat, vaikka olen kantapään kautta senkin oppinut, ettei saa unelmoida mahdottomista. Pitää käydä töissä ja maksaa lainat, unelmilla ei makseta lainoja, eikä laskuja. Unelmat kuitenkin kantavat, eikä niitä ilman aina edes jaksaisi arkea eteenpäin. Kaikista suurin unelmani on hippusen lähempänä, kun vain jaksaisin odottaa. Unelmia&Tunnelmia säilyy haaveenani myös, vaikka ei ikinä toteutuksen tasoa tule saavuttamaankaan. Unelmat antavat kuitenkin uskoa tulevaisuuteen, usko pois.

Kulunut vuosi on ollut muutoksien vuosi. Matkaan on mahtunut kaikenlaista. Olen oppinut paljon. Opettelen kuitenkin edelleen. Olen tehnyt virheitä. Kaikista en ole edes oppinut. Maailmallakin on tapahtunut paljon, surullisia asioita. Maailman tapahtumat antavat perspektiiviä omiin pieniin murheisiin. Minulla on kaikkea verrattuna niihin ihmisiin, jotka ovat menettäneet kotinsa tai läheisensä, joilla ei ole ruokaa, ei työtä, ei kanelikahvia, ei toivoa. Katson peiliin.

Mitä uusi vuosi tuokaan tullessaan?  Omasta puolestani yritän säästää luontoa, liikkua enemmän, syödä terveellisemmin, olla hyvä, olla rohkea, ymmärtää ja hyväksyä ihmisiä, osata pyytää ja antaa anteeksi, olla sanani mittainen, oppia virheistäni, tehdä enemmän hyväntekeväisyyttä, olla kadehtimatta muiden parempaa onnea, olla tyytyväinen omaan elämään. Nautin onnestani, en valita turhista. Avaan sydäntäni kuuntelemaan ja kuulemaan. Yritän olla armollinen itselleni ja kanssakulkijoille. Yritän elää elämääni niin, kuin se on annettu. Yritän uskoa, että elämä ja omat siivet kantavat, kun toinen ovi sulkeutuu, toinen avautuu. Että kaikella on tarkoituksensa, että vaikeudet vahvistavat. Kipu kuuluu elämään. Pyrin positiivisuuteen ja arkiseen onnellisuuteen, yritän parhaani, mutta en lupaa mitään. Olkoon tämä vuosi uuden arkionnen alku, "The Beginning of Something Brilliant", ilman  kultareunuksia, myös Sinulle.

 

Kohtaamisia ja kipuilua

"Jos voin estää yhdenkin sydämen murtumasta, en elä turhaan; jos voin helpottaa tuskan paahdetta yhdessäkin elämässä tai auttaa yhdenkin pyörtyvän pikkulinnun takaisin pesäänsä, en elä turhaan." ~ Emily Dickinson ~ 

 

Kulunut syksy on ollut monella tapaa uusi ja ihmeellinen: uusi työ, opiskelu ja uuden toivon herätteleminen. Mikään näistä ei ole sujunut ihan saumattomasti. Paljon on vaadittu myös läheisiltä ja työyhteisöltä. Ja vaaditaan edelleen. Aika on se, joka ei tahdo riittää, vaikka tahtoa olisikin.

Emily Dickinsonin kaunista ajatelmaa pyrin kunnianhimoisesti noudattamaan elämässäni ja työssäni, ohittamatta kuitenkaan omaa inhimillisyyttäni tai vajavaisuuksiani. Ajatelma on saanut vielä syvempää kaikupohjaa adoptiomatkan alkaessa: haluaisin auttaa pyörtyvän pikkulinnun takaisin pesäänsä, elämäänsä. Aika on taas tässä se muuttuja, jota en tahdo kestää. Matka saattaa olla viiden vuoden pituinen: onko minusta enää silloin tuskan helpottajaksi, sydämen eheyttäjäksi?

Adoptiomatkan aloitus on ollut yksi konkreettinen muistutus siitä lopullisuudesta, että biologiset lapset eivät pesäämme lennä. Suru on ollut erilainen, huokunut tilanteessa kuin tilanteessa kohti, jättäen jälkeensä hengästymistä ja auenneita arpia. Silti on pitänyt mennä eteenpäin höyrylaivan lailla, vaikka lapsensa itsensä selvyytenä ottavat tai odottavat äidit, aiheeseen liittyvät artikkelit, ajattelemattomat keskustelut, kylmääkin kylmempi kommentti lapsettomuudesta, ovat satuttaneet ja jopa ärsyttäneet tavalla, jota ei ymmärrä, kuin saman kokemuksen jakava ihminen.

Tahdon silti uskoa, että vaikka vene vielä keikkuu, suunta on oikea. On vain luotettava kompassiin ja ojennettuihin pelastusrenkaisiin. 

"Niin kauan odotettu,
niin hartaasti toivottu,
niin suuresti rakastettu,
jo kauan ennen syntymääsi.
Miten pitkältä tieltä,
miten syvältä kivusta,
viimeiseltä rajalta,
äitisi sinut nouti.
Ja nyt vain hymyä,
valoa viattomuutta,
kuin säteilevä heinäkuun päivä. Varjoton.
Kuin ei koskaan syksyä. Talvea.
Pakkasöitä.
Elämä,
pitele hellin lujin käsin aarrettasi.
Varo pudottamasta sylistäsi,
tomuiselle kiviselle tielle,
ennen kuin nämä
nauravat ruusuvarpaat,
valmiit vahvat,
hyppimään, kiipeilemään kivien yli.
Innolla. Ilolla.
 

~ Maaria Leinonen ~

Ehkä me vielä löydämme toisemme, minä odotan.

Pintakaasulla

On turha väittää, etteikö minulla olisi autooni tunnesidettä. Vietän autossa päivästäni kuitenkin pari tuntia vähintään viitenä päivänä viikossa. Niihin tunteihin ja minuutteihin sisältyy paljon tunteita nollasta sataan. Voikin kysyä, kumpi kiihtyykään nopeammin, auto vai kuski? 

On tullut aika luopua rakkaasta matkakumppanista, joka on palvellut useiden tuhansien kilometrien verran. Harmikseni en voi sanoa, että aika olisi ollut pelkästään pikiteillä tanssimista, matkaan on mahtunut myös soraääniä ja kuraa helmoille. Sydämentykytyksiä ovat aiheuttaneet läheltä piti tilanteet ja verenpainetta luukussa roikkujat. Jokainen vikakoodi taas on jättänyt sydämenlyöntejä väliin; uusien osien hinta on usein ollut enemmän kuin pari tankillista dieseliä. Mikään auto ei kestä ikuisesti, sillä kaikki kuluu, mikä hemppaa, toteaa autonkorjaustaitoinen mieheni usein.

Autoni on ollut minulle työhuoneen jatke: tiukkaa palaveria on ehtinyt vielä hiomaan työmatkan ajan ja raskaan työpäivän päätteeksi kotimatkalla on ehtinyt tyhjentämään aivojaan, ainakin vähän. Autossa on voinut myös paeta arkea; painaa kaasua ja popittaa hittibiisiä täysillä, kuvitella itsensä huolettomaksi discokuningattareksi tai ökyrikkaaksi formulakuninkaaksi. Unohtaa, että aukaistaessa autonovet arki on taas nenän edessä työpäivineen, ruuanlaittoineen, siivouksineen ja laskuineen. Autossa on eletty täyttä elämää: naurettu, itketty, iloittu ja murehdittu. Tämäkin auto jää moottorimuistojeni joukkoon: vanhan kuplan pörinä palauttaa minut oitis 90-luvun rattiin sekä tunnelmiin, muhkeat mörinät ja turbon vihellys muistuttaa mieheni isosta Ford F250:stä ja vanhan Valmetin nostalginen käyntiääni tuo nenääni välittömästi heinäpellon tuoksun. 

Ratissa olen eritoten ärsyyntynyt luukussa viihtyviin perskärpäsiin (nutaritkaan eivät ole niin pahoja), joille turvaväli on tuntematon käsite. On myönnettävä, että nämä luukuttajat saavat muuten niin asiallisen ja rauhallisen ihmisen muuttumaan kiroilevaksi sekä kiehuvaksi motörheadiksi. Olen kyllä tietoisesti yrittänyt olla zen -tilassa näissä tilanteissa, joskus onnistuen, joskus epäonnistuen totaalisesti. Nämä liian lähellä ajavat kuljettavat eivät välitä nopeusrajoituksista koulujen alueilla tai ylipäätään kanssakuljettajistaan tai liikennesäännöistä. Ohi on päästävä, vaikka keli olisi surkea, näkyvyys nolla, edessä ruuhka, tieltä poistuminen 500 metrin päästä. Usein olen kuitenkin ollut liikennevaloissa samaan aikaan näiden (t)urpojen kanssa. Oliko järkeä matkassa? Taannoin moitittiin saksalaisten autojen kuljettajia, mutta kyllä minun luukussani ovat viihtyneet niin japanilaiset kuin jenkitkin. Eikä kyse ole siitä, että ajaisin alinopeutta, päinvastoin. Yritän vain noudattaa parhaani mukaan nopeusrajoituksia, mitä nyt joskus isommilla pikiteillä kaasujalka saattaa painaa hieman enemmän. Ja jätän nyt sanomatta, kumpaa sukupuolta luukuttajissa esiintyy eniten.

On aika harkita vakavasti taloudellisuutta, taloutta, turvallisuutta, nelivetoisuutta. Mustang on edelleen jätettävä unelmiin. Harmillista onkin miettiä, että seuraavan auton hevoset mahtuvat luultavasti pienempään talliin kuin nykyisen. Olen nimittäin saanut itseni kiinni siitä, että auringon paistaessa, varsinkin perjantai-iltapäivisin, hyvä fiilis siirtyy helposti kaasujalan ojentavuuteen. Välillä on myös kovinkin nautinnollista olla liikennevaloissa oikealla puolella ensimmäisenä ja nähdä taustapeilistä, että jokin nuhapumppu vaihtaa kaistaa vasemmalle jatkaakseen matkaansa nopeammin valojen vaihduttua kuin minä. Ja sitten painaa kaasua ja jättää nuhapumppu katselemaan perävaloja. Tiedä sitten, mitä Freud tästä sanoisi. Samoin on huvittavaa, että se samainen kaistaa vaihtanut (t)aunus menee ohi mainittavaa ylinopeutta saadessaan pumppunsa kiihtymään ja minut vihdoin kiinni. Minähän kiihdytin vain nopeasti matkavauhtiin, niinhän autokoulussakin opetettiin, ei ollut tarvetta kaahata, vaikka tehoa riittäisikin. Tässäkin kohtaa jätän mainitsematta näiden kuljettajien sukupuolen.

Kenellekään ei varmasti ole jäänyt epäselväksi, että minä olen huippukuski, muut ovat tilanneet korttinsa postimyyntiluettelosta. Tämä ajatelma on helmasyntini. Olen kai vähän höyräntänyt kulkupelifani; silmiäni hivelee yhtä hyvin uusi upeasti muotoiltu hevospeli kuin vanhan linjan klassikko, moottoriäänistä ja tehoista puhuttamakaan. Ehkä olen myös hengitellyt liikaa pakokaasuja tai ainakin saanut vaikutteita ajokäyttäytymiseeni nuoruuteni nimeltä mainitsemattomalta Ascona-kuskilta. Kaiken hyvän lisäksi hetken kuluttua on aika jättää hyvästit tehokkaalle sekä kauniille saksalaistykilleni ja ryhtyä mitä luultavimmin nuhapumppukuljettaksi. Silloin ei auta muu, kuin moor gääs ja äässes in thö shoulder, in ö disco!