Kohtaamisia ja kipuilua

"Jos voin estää yhdenkin sydämen murtumasta, en elä turhaan; jos voin helpottaa tuskan paahdetta yhdessäkin elämässä tai auttaa yhdenkin pyörtyvän pikkulinnun takaisin pesäänsä, en elä turhaan." ~ Emily Dickinson ~ 

 

Kulunut syksy on ollut monella tapaa uusi ja ihmeellinen: uusi työ, opiskelu ja uuden toivon herätteleminen. Mikään näistä ei ole sujunut ihan saumattomasti. Paljon on vaadittu myös läheisiltä ja työyhteisöltä. Ja vaaditaan edelleen. Aika on se, joka ei tahdo riittää, vaikka tahtoa olisikin.

Emily Dickinsonin kaunista ajatelmaa pyrin kunnianhimoisesti noudattamaan elämässäni ja työssäni, ohittamatta kuitenkaan omaa inhimillisyyttäni tai vajavaisuuksiani. Ajatelma on saanut vielä syvempää kaikupohjaa adoptiomatkan alkaessa: haluaisin auttaa pyörtyvän pikkulinnun takaisin pesäänsä, elämäänsä. Aika on taas tässä se muuttuja, jota en tahdo kestää. Matka saattaa olla viiden vuoden pituinen: onko minusta enää silloin tuskan helpottajaksi, sydämen eheyttäjäksi?

Adoptiomatkan aloitus on ollut yksi konkreettinen muistutus siitä lopullisuudesta, että biologiset lapset eivät pesäämme lennä. Suru on ollut erilainen, huokunut tilanteessa kuin tilanteessa kohti, jättäen jälkeensä hengästymistä ja auenneita arpia. Silti on pitänyt mennä eteenpäin höyrylaivan lailla, vaikka lapsensa itsensä selvyytenä ottavat tai odottavat äidit, aiheeseen liittyvät artikkelit, ajattelemattomat keskustelut, kylmääkin kylmempi kommentti lapsettomuudesta, ovat satuttaneet ja jopa ärsyttäneet tavalla, jota ei ymmärrä, kuin saman kokemuksen jakava ihminen.

Tahdon silti uskoa, että vaikka vene vielä keikkuu, suunta on oikea. On vain luotettava kompassiin ja ojennettuihin pelastusrenkaisiin. 

"Niin kauan odotettu,
niin hartaasti toivottu,
niin suuresti rakastettu,
jo kauan ennen syntymääsi.
Miten pitkältä tieltä,
miten syvältä kivusta,
viimeiseltä rajalta,
äitisi sinut nouti.
Ja nyt vain hymyä,
valoa viattomuutta,
kuin säteilevä heinäkuun päivä. Varjoton.
Kuin ei koskaan syksyä. Talvea.
Pakkasöitä.
Elämä,
pitele hellin lujin käsin aarrettasi.
Varo pudottamasta sylistäsi,
tomuiselle kiviselle tielle,
ennen kuin nämä
nauravat ruusuvarpaat,
valmiit vahvat,
hyppimään, kiipeilemään kivien yli.
Innolla. Ilolla.
 

~ Maaria Leinonen ~

Ehkä me vielä löydämme toisemme, minä odotan.